Saarnaa vai satiiria? – Sebastian Faulks: Viikko joulukuussa

Saarnaa vai satiiria? – Sebastian Faulks: Viikko joulukuussa

Kuinka kuvata nykyaikaa, mitä valita kuvattavaksi? Tein tripin nykybrittiläisen kirjallisuuden pariin: tässä kirjassa kohteet oli valittu ainakin ajan hengen mukaan. Löytyi investointipankkiiri, joka teki juuri sellaista johdannaiskauppaa, mitä pörssimaailman pahikset tekevät. Löytyi hyväosaisten vanhempien poika, joka välittää vain huumeista. Ja nuori muslimi, joka suunnittelee terrori-iskua Lontoossa. Tyhjää yläluokkaista elämää elävä nainen, joka kittaa iltaisin viiniä.

Lähtökohdiltaan Sebastian Faulksin Viikko joulukuussa on mukaansatempaiseva kirja, jossa sivutaan läheisesti tämän ajan tematiikkaa ja esinemaailmaa. Ihmiset surffaavat netissä, levittävät pörssialan huhuja keskustelupalstoilla. Katsovat niin rähjäistä, big brother meets mielisairaala -henkistä televisiosarjaa, ettei se juurikaan poikkea Jersey Shoresta. Kirja on julkaistu vuonna 2009.

Olen tahtonut kovasti päästä viime aikoina lukemaan kirjoja, jotka liittyvät nykyaikaan. Faulksin kirjalla oli siihen edellytykset: maailmaan oli sijoitettu niin monta henkilöä, että niiden avulla luulisi olevan ainakin jotenkin mahdollista kuvata sitä, missä ja millaisten ajatusten parissa ihmiset tänä päivänä liikuskelevat.

Silti jokin kirjassa ärsytti itseäni tosi paljon. Se liittyy ennen kaikkea henkilöhahmoihin ja kerrontatapaan. Kaikki otokset ja henkilötyypit oli valittu aika osoittelevasti. Esimerkki:

Jossain John Vealsin aivojen käytävillä – vaimoa, lapsia, päivittäistä elämää ja lihallisia haluja koskevien ajatusten takana, kokemusten ja tappioiden punoman arpiverkon takana – asui olento, jonka sydän sykki yksinomaan markkinoiden liikkeille. Hän ei pystynyt olemaan onnellinen, elleivät hänen sijoituksensa jauhaneet rahaa. (26.)

Häntä kiinnostivat vain huonot arvostelut. Romahduksia – niitä hän halusi nähdä, romahduksia ja tuhoutumisia: epäonnistumisia, arvonpudotuksia, maksuvaikeuksia. Hän nautti siitä, että kitkerät nuoret arvostelijat härnäsivät asemansa vakiinnuttaneita kirjailijoita, ja hän riemuitsi kun vanhat parrat panivat matalaksi intomielisen tulokkaan.” (35.)

Molemmat lainauksista ovat ekspositiopuhetta, ja niissä kuvataan henkilöhahmojen keskeisiä ominaisuuksia. Nämä ihmiset kuulostavat stereotyypeiltä: henkilöiltä, jotka joihin pyritään sijoittamaan mahdollisimman paljon pahoja ominaisuuksia. ”Joku on oikeasti tällainen.” Tässä stereotypisoinnissa ei ole sijaa keskinkertaisuuksille: jos pitää valita, onko investointipankkiiri saanut viimeisen onnistuneen kauppansa kotimaan asuntolainakeinottelussa vai riistämällä Afrikkaa, on Faulks valinnut näistä vaihtoehdoista aina sen, joka on dramaattisempi.

Seurauksena Faulksin maailma näyttäytyy liioittelevana, se on täynnä yksityiskohtia, jotka ylistävät ja puhuvat saman asian puolesta. Kirjoittaja ei tuo esiin syitä, minkä vuoksi ihmiset voivat toimia tavalla, jonka kirjoittaja itse kokee vääräksi. Henkilöt saattavat jopa itse ajatella aktiivisesti, että se mitä he tekevät on väärin:

Siihen saakka, ja mitä yliopistoon tuli, hänellä oli yksi lohtu: hän voisi hyödyntää kaikkea mitä oli oppinut häntä hylkiviltä ihmisiltä piinatakseen vuorostaan niitä – ja heitä oli paljon – joiden asiat olivat vielä huonommalla tolalla kuin hänen. (297.)

Lopetettuaan puhelunsa New Yorkiin Duffy ajatteli, että ilman muuta monet miljoonat afrikkalaiset joutuisivat näkemään nälkää, mutta sillä ei olisi mitään tekemistä hänen kanssaan; se olisi Allied Royalia odottavan romahduksen syytä. (313.)

Verrattuna toiseen viimeaikaiseen lukukokemukseeni Zolaan asetelma on hyvin erilainen: Zolakin puhuu ihmisistä, jotka toimivat hänen mielestään väärin. Silti Zola tuntuu haluavan kertoa siitä, mitä nämä henkilöt itse ajattelevat päätöksiä tehdessään – hän lähtee mukaan esimerkiksi siihen iloon, mitä henkilö saa tehtyään kaupankäynnissä hyvän siirron. Faulksin strategia on erilainen, ja tämä luo kerrontaan tiettyä kylmyyttä ja etäisyyttä suhteessa kuvattuihin kohteisiin.

Toisaalta, samanaikaisesti Faulks voi käyttää luomiaan asetelmia ja hahmoja (sekä niiden stereotyyppisyyttä) hyväksi silloin, kun hän pyrkii kuvaamaan, millainen maailma todellisuudessa on. Tällöin Faulksin kirja saa hieman saarnaavan sävyn. Kirjan lopussa investointipankkiiri joutuu illalliskutsuilla jonkun vieraan ristikuulustelun alaiseksi. Hän syyttää John Vealsia seuraavasti:

Tuon voi kai tulkita niin, ettet maksa [veroja]”, Roger sanoi. ”Ja pankkiväen rikkomuksista saavat maksaa miljoonat reaalitalouden ihmiset, jotka menettävät työpaikkansa. Ja paperirahassa tämän hukatun biljoonan maksavat korkeina veroina takaisin ihmiset, joilla ei ole osaa eikä arpaa sen katoamiseen. Ja mitä tulee niihin investointipankkien pikku runkkareihin, jotka ovat pistäneet taskuihinsa kahden tai kolmen tai neljän miljoonan bonukset joka ikinen vuosi kymmenen vuoden ajan… He eivät niistä suostu luopumaan. Ja luonnollisesti he jäävät ainoiksi, jotka eivät maksa takaisin pennin hyrrää. Mikä on helkutin ihmeellistä, kun asiaa oikein ajattelee. Koska oikeasti heidän pitäisi istua vankilassa. (486.)

Loppukädessä se, mitä Faulks kritisoi, on hyvin yksinkertaista ja helposti jaettavissa: ei saa sortaa pieniä ihmisiä. Ihmiset voivat vieraantua itsestään tietokonepelien maailmassa. Itsemurhapommittaminen on väärin. Pörssimaailmassa on monia porsaanreikiä, joiden vuoksi se, mikä on laillista ei ole välttämättä lainkaan eettistä.

Nämä perussanomat on kuitenkin sijoitettu oikein viihdyttävän ja imaisevan tarinan sisään. Kerronnallinen ratkaisu, jossa tarinaa kerrotaan viikosta yksi päivä kerrallaan, toimii todella hyvin. Se saa lukijan odottamaan viikon myöhempiä päiviä, joissa tapahtumat tulevat tiivistymään ja saavuttamaan lakipisteensä. Vaikka tämä kirja ei kuulunutkaan omiin lukusuosikkeihin, oli sen parissa kuitenkin miellyttävä viettää aikaa. Samalla se haastoi myös kysymään, mitkä asiat ovat tärkeitä, kun lähdetään kuvaamaan nykypäiväistä elämänmenoa. Sekä kysymään, millaisella asenteella tämä kuvaaminen pitäisi tehdä.

Sebastian Faulks: Viikko joulukuussa. Suomentanut Raimo Salminen. Alkuteos A Week in December. Gummerus 2009.

Sano ei positiiviselle ajattelulle – Barbara Echrenreichin Smile or Die

Sano ei positiiviselle ajattelulle – Barbara Echrenreichin Smile or Die

Barbara Ehrenreichin kirja Smile or Die: How Positive Thinking Fooled the America & the World julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 2009. Kuten aiemmat Ehrenreichin kirjat, myös tämä herätti ihmisissä valtavasti kiinnostusta ja intoa. Kun nappasin kirjasta tuoreen painoksen käsiini, oli se ylistävien arvostelujen täplittämä. Guardian, Financial Times, British Medical Journal, New Humanist. Ja hyvästä syystä kirjaa onkin ylistetty. Siinä pureudutaan hyvin keskeiseen amerikkalaisen yhteiskunnan ilmiöön, positiiviseen ajatteluun, jota kuitenkin on tutkittu systemaattisesti ja kriittisesti hyvin vähän.

Ehrenreich yhdistää teoksessaan monia eri teemoja. Hän osoittaa, kuinka laajalle positiivisen ajattelun kulttuuri on levinnyt amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Kirja on hyvin amerikkalainen: kaikkialta on aistittavissa, että positiivisessa ajattelussa on kyse nimenomaan yhdysvaltalaisesta (valkoihoisten ihmisten dominoimasta) ajattelukultista.

Millä tavoin tämä positiivinen ajattelu tulisi sitten ymmärtää? Ehrenreich tekee kirjansa alussa jaottelun, jossa hän esittää, että positiivisuus voi tarkoittaa kahta eri asiaa. Ensinnäkin, se voi tarkoittaa positiivisia ajatuksia: sitä, että ihmisen tulisi uskoa siihen, että asiat kääntyvät paremmin. Positiivisesti ajatteleva ihminen uskoo, että kurjissa asioissakin voi olla hyvät puolensa. Tämänkaltainen optimismi on myös opeteltavissa. Ehrenreich kohdistaa positiivisuuden kritiikin ennen kaikkea positiiviseen ajatteluun:

Positiivisessa ajattelussa meille kerrotaan, että kun ajattelemme positiivisesti emme tule ainoastaan optimistiseksi tulevaisuutta kohtaan vaan että sen kautta iloisten asioiden tapahtuminen on myös todennäköisempää. Jos odotat, että asiat kääntyvät paremmin, ne myös tulevat kääntymään. Miten tähän voidaan päästä pelkän ajatteluprosessin avulla? Rationaalinen selitys, jota monet psykologit tarjoavat tänä päivänä on, että optimismi parantaa terveyttä, että se vaikuttaa henkilöön itseensä ja parantaa hänen itseluottamustaan ja toipumiskykyään, ja tekee ihmiselle helpommaksi saavuttaa hänen omat tavoitteensa. Amerikkalaisesta ideologiasta löytyy myös toinen, vähemmän rationaalinen teoria – näkemys siitä, että ajatukset voivat vaikuttaa jollain mystisellä tavalla suoraan fyysiseen maailmaan. Negatiivisista ajatuksista seuraa jollain kummallisella tavalla negatiiviset seuraukset, kun taas positiiviset ajatukset johtavat terveyteen, varallisuuteen ja menestykseen. (4-5, oma suomennos.)

Teos sai alkunsa siitä, kun Ehrenreich sairastui rintasyöpään noin kymmenisen vuotta sitten. Sairastumisensa yhteydessä hän yllättyi sitä määrää, kuinka paljon rintasyöpään liittyi erilaista voimaannuttamista ja erilaisia promokampanjoita, joissa korostettiin, että ihmisen ei tullut nähdä itseään uhrina, vaan taistelijana. Samalla hän oli vihainen myös Roosa nauha -kampanjoinnille, joissa naisille markkinoidaan rintasyövän varjolla mitä erilaisempia tuotteita. Erityisen pisteliäästi Ehrenreich arvostelee sitä, miten rintasyöpäkampanjoissa yritetään samanaikaisesti yhdistää feminiinisyyttä (kun oma naiseus saattaa muutenkin tuntua kyseenalaiselta) ja lapsenomaisuutta:

Rintasyöpään liittyvien tuotteiden ultrafeminiini sävy – esimerkiksi se, miten paljon niissä on kosmetiikkaa ja koruja – voidaan nähdä jonkinlaisena reaktiona sille, että hoidoilla on hirveät vaikutukset henkilön ulkonäköön. Siten ei ole ihme, että tämän kaiken kauneuden ja vaaleanpunaisuuden tarkoituksena on kannustaa henkilöitä ajattelemaan positiivisesti. Mutta infantilisoivaa puolta on paljon vaikeampi ymmärtää, eikä tämä lapsenomaistaminen näy ainoastaan pehmoeläimissä. Libby Ross -säätiön rintasyöpäpotilaille antama kantokassi sisälsu nn, Estée Lauderin hajustettua vartalovoidetta, pinkin satiinisen tyynyliinan, pienen rasian piparminttupastilleja, kolme halpaa helmikoruranneketta, muisti- ja luonnoskirjan, jossa oli vaaleanpunaiset sivut sekä – hieman hermostuttavasti – rasiallisen vahaliituja. Marla Willner, yksi Liby Ross  -säätiön perustajista – sanoi minulle, että ”vahaliidut sopivat hyvin yhteen luonnoskirjan kanssa, sillä niiden avulla ihmiset voivat ilmaista erilaisia tunteitaan ja erilaisia ajatuksiaan”, vaikka hän itse myönsikin, ettei ole yrittänyt kirjoittaa vahaliiduilla. Ehkä ajatus oli, että jos ihminen vaipuu lapsenkaltaiselle riippuvuuden tasolle, pystyy hän sietämään pitkät ja kuluttavat hoidot. Tai voi olla, kuten joissain nykyisen sukupuoli-ideologian muodoissa, että naisien ajatellaan olevan luonnostaan kykenemättömiä toimimaan täyden aikuisuuden tilassa. Olen aivan varma, ettei eturauhassyöpää sairastaville miehille jaeta Matchbox-pikkuautoja. (24-25)

Samanaikaisesti rintasyövän yhteydessä korostetaan, että ihmisen ei pidä ajatella sairauttaan liiaksi: hänen ei pidä murehtia liiaksi esimerkiksi siitä, voivatko tarjotut hoitokeinot edes tehota häneen oikeasti. Ehrenreich esittää, että tällaisessa infantilisoivassa ajattelussa sairauden hoitaminen tunnutaan haluavan vain siirtää lääkäreille. Ehrenreichin kirjoitussävy ei kuitenkaan ole vain vihainen, vaan kuvauksesta löytyy nyrjähtänyttä huumoria:

Syövän myötä aloin saada lisää tietoa, erilaisia hyödyllisiä oppaita joissa kerrottiin, kuinka minusta voisi tulla yhdistelmä elävää ja kuollutta – implantti rinnan tilalle, peruukki hiusten tilalle. Ja mitä tarkoitan, kun puhun itsestäni? Vajosin lääkäreiden passiivisagressiivisen puheen varaan: He ovat löytäneet sen, joten se on heidän lapsensa. He löysivät sen, antaa heidän myös korjata sen.

Ihminen ei tietenkään parantua tai estää sairastumistaan pelkän ajattelun avulla, mutta ainakin Yhdysvalloissa tunnutaan usein haluavan uskoa ajatukseen. Ei pidä murehtia turhia! On hyvin helppo vedota siihen, että murehtimalla ei voi muuttaa mitään, mutta on naurettavaa ajatella, että ihminen eläisi, tai että hänen tulisi elää, ilman surua tai vihaa silloin, kun hän on sairastunut vakavasti.

Toisessa luvussaan Ehrenreich siirtyy amerikkalaisen self help -ajattelukulttuurin pariin. Hän esittää, että  sama logiikka, joka leimasi rintasyöpään liittyvää keskustelua, löytyy kiinteästi amerikkalaisista elämänhallintaoppaista. Ehrenreich ottaa esimerkkejä useista 2000-luvulla julkaistuista elämäntapakirjoista, joissa esitetään, että ihmisellä on paljon paremmat mahdollisuudet saavuttaa unelmansa  jos hän ei kiinnitä huomiota negatiivisiin asioihin. Self help -gurut toistavat usein esimerkiksi sitä, että ihmisen pitäisi päästä eroon negatiivista voimista ympärillään ja ympäröidä itsensä vain positiivisilla ihmisillä ja uutisilla:

Miksi he sitten sanovat, ettei uutisia tulisi seurata? Koska, kuten NSA -tapahtumassa [National Speakers Association] tapaamani henkilö totesi minulle: ”Et voi vaikuttaa niihin.” Samalla tavoin Judy Braley puhui katastrofien raportoinnista: ”Ne ovat negatiivisia uutisia, jotka voivat tehdä sinut surulliseksi, mutta et kuitenkaan voi tehdä niille mitään.” Mahdollisuus, että voisit lahjoittaa katastrofirahastoihin, liittyä sodanvastaisiin liikkeisiin tai yrittää vaikuttaa siihen, että lainsäädännöstä tehtäisiin inhimillisempää, ei tässä ajattelutavassa edes harkita. (59.)

Tämä ajattelutapa, joissa negatiiviset ajatukset pyritään aktiivisesti kieltämään, on perusluonteeltaan hyvin amerikkalainen – ainakaan Suomessa ei olla menty vielä niin pitkälle, että sanottaisiin suoraan, että ihmisen tulee toimia vain itseensä keskittyen, miettimättä suuremmin sitä, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. Uskon kuitenkin, että salaa tämä ajattelutapa on  saanut jalansijaa meilläkin, sillä se sopii  niin hyvin yhteen bisneksen  ja liiketaloudellisen menestymisen kanssa. Ihmisen on paljon helpompaa toimia arkisten velvotteidensa kanssa, jos hän pitää mielensä sopivan kapeana. Ja 2000-luvun alkuun tultaessa entistä useammilla työpaikoilla tarvitaan motivaatioguruja ja -kirjallisuutta, jotta työntekijöiden mieliala pysyy sopivan tuotteliaana silloinkin, kun työ itsessään ei ole tarpeeksi motivoivaa. Monia keskeisiä self help -teoksia on myös käännetty suomeksi. Ehrenreich analysoi teoksessaan amerikkalaista, viime vuosina paljon huomiota saanutta The Secret -ajattelutapaa, jossa esitetään, että jos ihminen elää kuin hän olisi jo nyt saavuttanut ne asiat, jotka hän toivoo saavansa, tulevat ne myös tapahtumaan hänelle. Muistan lukeneeni tästä teoksesta monia referaatteja suomalaisistakin aikakausilehdistä. Kai sellaisten tekstien lukemineen ihmiseen nyt jollain tavalla vaikuttaa.

Barbara Ehrenreich. Kuva Daily Mail.

Ehrenreich esittää teoksessaan, että positiivisen ajattelun kulttuuri on perusluonteeltaan hyvin amerikkalainen. Teokseen sisältyy  luku ”Dark roots of American optimism”, jossa Ehrenreich selventää positiivisen ajattelun kytköksiä Yhdysvalloissa vallinneeseen  kalvinistiseen ajatteluun. Luvun perusajatus on, että kalvismi vaikuttaa paljon siihen, millaisia uskomusjärjestelmiä Yhdysvalloissa tänä päivänä suositaan. Kuitenkin,  tämän väitteen tarkempi tutkiminen vaatisi kuitenkin astumista Ehrenreichin teoksen ulkopuolelle – luvun rakenne nojaa mielestäni vähän liiaksi anekdotaaliseen tietoon.

Motivaatiota ja bisnestä käsittelevässä luvussaan Ehrenreich esittää, että positiivisen ajattelusta  on tullut valtavaa bisnestä. Suuryritykset ostavat valtavilla hinnoilla motivaatiopuhujia ja- kirjoja,  ja sen vuoksi alan korkeimmat gurut voivat  tähtitieteellisiä palkkioita. Samalla ajattelutavan voidaan  nähdä vaikuttaneen myös siihen, millä tavoin kristinuskoa tämän päivän Yhdysvalloissa harjoitetaan. Tässä ajattelutavassa suositaan menestymistä ja sitä, että myös jumala tahtoo, että ihminen voi olla rikas:

Ihminen kuulee kaikkialla saman viestin: voit saada kaikki asiat ostoskeskuksesta, aivan kuin kauniin talon ja auton, jos vain uskot siihen, että voit saada ne. Mutta aina, vaiennettuna taustaäänenä on viesti, että jollet saa kaikkea mitä haluat, jos tunnet olosi sairaaksi, ei-motivoituneeksi ja lannistetuksi, voit syyttää vain itseäsi. Positiivisen ajattelun teologia ratifioi ja luo maailman, jossa ei ole kauneutta, transsendenssia tai armoa. (146.)

Teoksen loppupuolella Ehrenreich kuvaa, kuinka positiivisen ajattelun perinne on alkanut vaikuttaa tieteentekoon ja psykologiaan. Ehrenreich jäljittää luvussaan Martin Seligmanin, vuonna 1997 American Psychology Associationin johtajaksi nousseen henkilön,   ajattelua ja persoonaa. Ehrenreich esittää, että erityisesti Seligmania voidaan syyttää siitä, että positiivinen ajattelu  on saanut osakseen niin paljon kiinnostusta psykologisessa tutkimuksessa erityisesti 2000-luvun alussa: Seligman esitti, että hänen johtokautensa keskeisiä teemoja olivat erituisesti optimismi, onnellisuus ja flow-tila. Teemanoston jälkeen useat psykologit alkoivat tehdä aiheesta tutkimusta, ja positiivista psykologiaa koskevan  tutkimuksen määrä kasvoi merkittävästi:

Tämä uusi positiivinen psykologia, tai ”onnellisuuden tiede”, oli tiedotusvälineissä välitön hitti: siitä kirjoitettiin  lehtien kansijuttuja ja sanomalehdissä kirjoitettiin aiheesta jatkuvasti  (…) hyviä uutisia.  Kaikille ei-akateemisille motivaatiopuhujille, -valmentajille ja self help -yrittäjille tämä esiinnousu oli kuin jumalan tuoma. Enää heidän ei tarvinnut vedota jumalallisuuteen tai attraktion lakiin perustuviin okkultistisiin ajatuksiin selittääkseen, miksi positiivisten ajatusten ja positiivisten seurausten välillä oli suhde: he saattoivat vedota rationaalisen, sekulaarin diskurssin kulmakiveen: ”tutkimukset osoittavat…” (148.)

Positiivista psykologiaa koskevassa luvussaan Ehrenreich kuvaa omia kohtaamisiaan Seligmanin kanssa. Hän kuvaa, kuinka Seligman pyrkii välttelemään haastatteluissa hänen kritiikkiään mitä mielikuvituksellisemmin keinoin. Samalla Ehrenreich analysoi, millaisia karkeita yleistyksiä ja ristiriitaisuuksia  Seligmanin kirjoituksiin sisältyy. Silti, näistä Seligmanin ajattelun  heikkouksista huolimatta positiivinen ajattelu on kerännyt psykologiassa entistä enemmän huomiota viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ajattelua on alettu yrittää soveltamaan myös muiden yhteiskuntatieteiden pariin.  Vaikka tehtyjen tieteellisten tutkimusten taso on varmasti monesti korkeampi kuin Seligmanin kirjoitusten kohdalla, on hyvä kysyä, kenen intressejä positiivista ajattelua koskeva tiede ajaa, ja millaista ihmiskuvaa se suosii ja edistää.

RSA:n animaatio Smile or die:n keskeisistä pointeista. Hieno video, vaikkakin lienee aika selvää, että 10 minuutin aikana ei ihan koko kirjan sisältöön päästä käsiksi.

Ehrenreichin kirja on mielestäni merkittävä keskustelunavaus kysymyksessä positiivisen ajattelun kulttuurista. Teoksessa on paljon pureksittavaa, ja toivoisinkin, ettei Ehrenreichin kirja jää viimeiseksi puheenvuoroksi aihetta koskevassa keskustelussa. Populaarin kirjan jälkeen olisi hyvin mielenkiintoista, jos aiheeseen perehdyttäisiin akateemisesti myös teoreettisemmastakin näkökulmasta käsin.

Silkinpehmeitä kankaita, hyytävänkylmää kaupankäyntiä – Zolan Naisten Paratiisi

Silkinpehmeitä kankaita, hyytävänkylmää kaupankäyntiä – Zolan Naisten Paratiisi

Kauniita asuja - mutta mitä niistä seuraa?

”Heidän edessään (…) kohosi mahtava tavaratalo, jonka näyteikkunat olivat täynnä muodikkaita vaatteita ja kangastavaroita. Ikkunat loistivat täynnä moniväristä elämää tuossa pehmeässä ja kalpeassa lokakuisen aamun valossa.”

Emile Zolan Naisten paratiisi (Au bonheur des dames) kertoo tavaratalojen synnystä 1860-luvun Pariisissa. Se kertoo tytöstä, joka tulee imaistuksi tavaratalon ihmeelliseen maailmaan. Tavaratalon arjesta kertovalla teoksella on yllättävän paljon yhtymäpintoja tämänpäiväisen kaupankäynnin kanssa. Suuri Naisten paratiisi tyhjentää lähiseudut kivenjalkakaupoista aivan kuin ideaparkit ja automarketit nykypäivän Suomessa; provikkapalkoilla elävät myyjät kilpailevat verissäpäin toistensa kanssa miettimättä yhtään sitä, onko asiakkailla oikeasti varaa ostaa ne tuotteet, joita heille myydään.

Naisten paratiisi on 11. teos Zolan Rougon-Macquart sarjassa. Se on suoraa jatkoa Zolan teokselle, Pot-Bouille :lle. Pot-Bouillessa Zola kertoo kauppakeskuksen rakentamisesta ja kauppakeskuksen omistajasta Octave Mouret’sta. Itse en ole lukenut Pot-Bouillea, eikä Naisten paratiisin maailmaan mukaan pääseminen mielestäni sitä vaadikaan.

Bon Marché -tavaratalo oli yksi esikuvista Naisten paratiisille

Naisten paratiisi alkaa siitä, kun orvoksi jäänyt nuori tyttö, Denise Baudu, saapuu maaseudulta Pariisiin kahden veljensä kanssa. Ensimmäinen asia mitä tyttö näkee kaupungista on suuri, uutuuttaan loistava tavaratalo nimeltä Naisten paratiisi. Sen valot loistavat monen korttelin päähän. Tämä ostoskeskus viehättää tyttöä, mutta hänen on mentävä vieraan setänsä, ukko Baudun luokse. Ukko Baudu pitää verkakauppaa ostoskeskuksen naapurissa. Kauppa on kuolemassa, sillä Naisten paratiisi on vienyt kaikki asiakkaat.

Vanhan yksityiyrittäjän ylpeys

Pidin paljon siitä, kuinka Naisten paratiisissa kuvattiin pienyrittäjien ja suuren ostoskeskuksen välistä dynamiikkaa. On selvää, että ostoskeskus on vienyt vanhalta verkakauppiaalta kaikki asiakkaat, mutta silti hän ei sano suoraan, että hänen tulisi muuttaa omia toimintatapojaan – sen sijaan hän uskoo itsepäisesti, että joskus asiakkaat tulevat taas kolkuttelemaan hänen oviaan. Okko Baudu puhelee asiasta:

”Näet kai heidän näyteikkunansa? Aina hän asettaa kauneimmat valmisvaatteet keskelle verkakankaita. Tämä on yksi hänen jonninjoutavista silmänkääntötempuista ohikulkevien naisten käännyttämiseksi… Kautta kunniani, minä punastuisin ja tuntisin suurta häpeää jos ryhtyisin moisiin keinoihin. Jo melkein sata vuotta Vanhan Elbeufin verka on ollut tunnettua ja koskaan ei ole ollut tarvetta asettaa tuollaisia satimia sen menekin takaamiseksi. Niin kauan kun minä elän tämä myymälä tulee jäämään samanlaiseksi kuin se oli sen saadessani. Ikkunoissa oli neljä kangaspakkaa vasemmassa ja neljä pakkaa oikeassa, enempää ei niihin laiteta eikä vähempääkään!” (41.)

Ammattiylpeyden ohella verkakauppiaan perhe pyrkii myös vakuuttelemaan toisilleen sitä, että he säilyvät, koska heillä on uskollisia asiakkaita:

”- Isä, asiakkaammehan pitävät meistä. Täytyy vain toivoa.. Tänäänkin ovat käyneet rouva Desforges ja de Boves ja rouva Martya katsomassa flanelleja.”

Mutta samanaikaisesti he eivät voi Naisten tavaratalon mahdille mitään. Tämä tulee suoraan esille siinä, miten keskustelu jatkuu:

”Minä taas, Colomban ilmoitti, – vastaanotin eilen tilauksen rouva Bourdelaisilta. Hän tosin puhui eräästä puuvillakankaasta, jota vastapäätä myydään viisikymmentä centimeä halvemmalla kuin meillä, lisäsi Colomban. – Sanokaapas muuta, kuiskasi rouva Baudu väsyneellä äänellä.”

Hiljalleen ukko Baudun kaupassa verkakankaat alkavat haista homeelle, kun kukaan ei ole pyörittelemässä kangaspakkoja. Sama surumielinen kehitys on liikkeellä kaikissa lähialueen yrityksissä. Sateenvarjokauppias pärjää aina siihen asti, kun Naisten tavaratalon laajennusosaan päätetään laittaa sateenvarjoille omistettu osasto. Lopulta Naisten paratiisi jyrää nämä kaikki kauppiaat alleen.

…ja huonosti käy niillekin, jotka yrittävät kamppailla vastaan.

Zola ei esitä kirjassaan, että kaikki kauppiaat tahtoisivat alistua passiivisesti Naisten paratiisin uhreiksi. Hän kuvaa teoksessaan myös Robineuta, joka yrittää perustaa oman kangaskaupan Naisten paratiisin kilpailijaksi. Mutta Zola on kerronnassaan raadollinen, eikä anna edes uusia myyntitapoja käyttävälle Robineulle mahdollisuutta menestyä. Zola kuvaa kahden silkinmyyjän välistä kamppailua:

Kahden viikon kuluttua alkoi Robineaun ja Naisten paratiisin välinen taistelu. Taistelusta tuli kuuluisa ja hetkeksi se veti puoleensa koko pariisilaisen kauppamaailman huomion. Robineau oli käyttänyt vastustajansa omia aseita ja alkanut ilmoituskampanjan lehdistössä. Sitä paitsi hän rakensi näyteikkunoihinsa loistavat somisteet tuosta kuuluisasta silmistä. Suurin valkoisin hintalapuin hän julisti tuotteen hintaa. Jättiläismäisen suuret numerot ilmoittivat kaikille hinnan viisi ja viisikymmentä. Tämä oli hinta, joka kiihoitti naisia, sillä olihan se kymmenen centimeä halvempi kuin Naisten paratiisissa ja laatukin näytti olevan vahvempaa. (245.)

Zola tuo esille, että Naisten paratiisin menestys ei perustu ainoastaan uudenaikaiseen markkinointiin. Sen sijaan kyse on paljon myös siitä, että suuri tavaratalo voi pitää sellaisia sisäänheittotarjouksia, joihin pienyrittäjällä ei ole mahdollisuutta vastata.

”Heti ensimmäisenä päivänä saapui laumoittain ostajia. Säästäväisyyttä harjoittaen rouva Martykin osti hameen, jota hän ei kuitenkaan tarvinnut. Rouva Bourdelais löysi kaunista kangasta mutta hän päätti jäädä odottamaan, sillä hän otaksui vieläkin edullisempien tilaisuuksien olevan tulossa. Seuraavalla viikolla Mouret todellakin laski Paris-Bonheurin hinnan kaksikymmentä centimeä alemmaksi ja näinollen hän myi sitä viidellä ja neljälläkymmenellä.”(245.)

Hintakilpailu jatkuu, kunnes molemmat tavaratalot laskevat hintoja viiteen frangiin. Tämä tilanne ei kuitenkaan ole molemmille osapuolille yhtä otollinen, ja Robineaun kauppa on taloudellisessa ahdingossa. Viimein yhtenä päivänä hän ilmoittaa kiivauksissaan silkin ohuutta valittavalle asiakkaalle, että silkkikangas, jota hän myy, on itse asiassa peräisin kilpailijan hyllyistä.

Linjan toisessa päässä: omistaja

Naisten paratiisi voi myydä yksittäisiä tuotteitaan jopa ostohintojen alle kunhan kaikkien osastojen yhteistulos on kannattava. Kun liikekumppani Bourdoncle ihmettelee Octave Mauret’lle, miksi silkkikangasta pitäisi myydä tappiolla, hän kiivastuu. ”Rakas  ystävä, sinä et koskaan opi ymmärtämään naisen luontoa. Ymmärrätkö, että he tulevat ryntäämään tämän silkkikankaan kimppuun.” Mauret jatkaa:

”Mitä siitä, jos menetämme muutaman centimen, sen kyllä myönnän. Entäs sitten? Kauniiksi onneksemme saamme tällä tempullamme hurmattua kaikki Pariisin naiset ja siten he ryntäävät luoksemme jotta voimme heitä aivan vapaasti johtaa hullaantumaan tavarakasojemme edessä. Kaiken lisäksi saamme heidät tyhjentämään kukkaronsa enempiä ajattelematta! Kaikkein tärkeintä on saada nuo naiset syttymään ja siihen tarkoitukseen tarvitaan jokin tavara, joka saa tunteet roihuamaan voimakkaina. Tuon kaiken jälkeen voidaan myydä kaikki muut tuotteet yhtä kovalla hinnalla kuin muutkin mutta naisparat luulevat saavansa nekin edullisella hinnalla. Esimerkkinä meidän Cuir- d’Or -silkkimme, sen hinnaksi panemme seitsemän ja viisikymmentä, saman jolla sitä muullakin myydään mutta varmaa on että asiakkaamme pitävät sitäkin edullisena erikoistarjouksena.” (58.)

Zola maalaa kuitenkin Mouret’sta hieman paholaismaista kuvaa ja panee hänet jatkamaan: ”Kuulette kilpailijoidemme raivokkaita valituksia. Pikkukauppiailta se katkaisee jälleen heidän siipiään. Hautaan vain kaikki vanhanaikaiset rättikauppiaat jotka reumatismin runtelemina viruvat haisevissa kellareissaan!”

Samalla Mouret elää kuitenkin hyvin erilaisessa todellisuudessa kuin lähialueiden kauppiaat. Työpäivänsä jälkeen hän lähtee seurapiirivisiitille, jossa hän saa vastailla rouvien innokkaisiin kyselyihin siitä, millaisia tarjouksia lähiaikoina on luvassa.

Myyjät tavaratalon syövereissä

Zola korostaa Naisten paratiisissa paljon sitä, millaiset ja kuinka huonot elinolot Naisten paratiisin myyjillä oli – tuohon aikaan myyjät kun myös asuivat ostoskeskuksen yhteydessä. Tavaratalon arkea kuvataan erityisesti Denisen hahmon kautta. Näiltä osin on kyse jonkinlaisesta, hieman vaatimattomasta ”ryysystä rikkauksiin” -tarinasta: Denise aloittaa tavaratalon hierakiassa hyvin alhaalta, mutta etenee parempaan asemaan hänen kiinnitettyä Mouret’n huomion.

Myyjien palkkaus tavaratalossa perustuu puhtaasti provisioihin: myyjille ei taata tuntipalkkaa, vaan he saavat palkkaa sen mukaan, kuinka paljon he myyvät. Perus-riistomeininkiä, siis. Pienipalkkaisille myyjille tämä tarkoittaa sitä, että he ovat jatkuvasti sotajalalla toistensa kanssa, eikä myyjien välillä ole juuri mitään solidaarisuutta. Jos joku vaikuttaa muita heikommalta, hänet voidaan lytätä surutta maahan.

Päähenkilö Denise ei vastusta lähialueiden pienkauppojen tuhoutumista, mutta työntekijöiden huonoa kohtelua hän ei sitä vastoin voi sietää. Hän inhoaa monia tavaratalon käyntäntöjä, kuten sitä, että monet työntekijät heitetään kesäaikaan pihalle, aivan kuin raskaana olevat naisetkin. Hän yrittää puhua Octave Mauret’lle sosiaalisten uudistusten perään, ja sitä myötä, kun Mauret alkaa lämmetä naiselle, hän alkaa lämmetä myös tämän ajatuksille.

Ei-niin-viimeaikainen filmatisointi aiheesta.

Anonyymit shoppailijat

Zola tuntuu olevan kaikissa teoksissaan kiinnostunut ihmisjoukoista ja joukkohysteriasta. Joukkohysteria näkyy hyvin myös Zolan kuvauksessa ostoskeskuksista. Näissä kuvauksissa hän ei säästele sanoja. Hän kuvailee tätä huuman ja paniikin tuntua esimerkiksi silloin, kun Naisten paratiisin uusi alennusmyynti alkaa:

Suuri joukko emännöitsijöitä, pikkuporvarisvaimoja sekä myssypäisiä palvelijattaria syöksyi ahnaana kohden jäännöspalojen ja alennustarvikkeiden myytiä. Naiset täyttivät tämän osan tavarataloa aina kadulle asti. Kädet jatkuvasti koholla he tutkistelivat kolmenkymmenenviiden centimen pumpulikangasta, neljänkymmenenviiden centimen harmaata silkkivillaa ja erityisesti kolmenkymmenenkahdeksan centimen pukukangasta. (295.)

Tänä päivänä alennusmyynneistä ostetaankin yleensä muita asioita kuin kankaita. Silti, jos on kerrankin käynyt Stockmannin lähettyvillä Hullujen päivien aikaan, tässä joukkoryysisen kuvaamisessa on monia tuttuja piirteitä:

Kaikkiin näihin höpsötyksiin nuo naisparat tyhjensivät kukkaroittensa vähäiset varat. Kyynärpäillään tönien ja kiihkosta kuumina he tungeksivat korien ja hyllyjen ympärillä. Kymmenen centimen pitsit, kahdenkymmenenviiden centimen nauhat, viidentoista centimen sukkanauhat, käsineet, alushameet, solmiot, sukat ja puuvillasäärystimet katosivat ahnaiden käsiin kuin maa olisi ne niellyt.” (295.)

Zola kuvaa teoksessa myös seurapiirirouvia, jotka tekevät ostoksia Naisten paratiisissa – hän kuvaa ostamiseen liittyvää hurmosta ja tuo esiin, kuinka naiset voivat upottaa omaisuuksia tavaratalon tuotteisiin. Ja kuinka he eivät kiihkeyksissään tule miettineeksi yhtään sitä, onko heillä oikeasti varaa maksaa ostamansa tuotteensa. Ja, aivan kuin Nanassa, jossa ulkoisesti konservatiivisinkin mies voi langeta puolimaailman naisen pauloihin, voi sulkeutuneinkin nainen löytää sisältään himokkaan hamstraajan.

PS: Toisin kuin muita Zolan teoksia, tätä kirjaa saa helposti kirjastoista ja jopa kirjakaupoista. Karisto on julkaissut siitä uuden painoksen tänä vuonna.

1900-luvun taite japanilaisen koriste-esineen silmin –  Hare with Amber Eyes

1900-luvun taite japanilaisen koriste-esineen silmin – Hare with Amber Eyes

Meripihkasilmäinen jänis

Edmund de Waalin Hare with Amber Eyes nostettiin useissa kirjakatsauksissa yhdeksi englanninkielisen maailman vuoden parhaista kirjoista. Tälle hehkutukselle on syynsä. Kirja on keraamikon kertomus siitä, kun hän lähtee jäljittämään perinnöksi saamansa koriste-esinekokoelman historiaa. Esineet ovat nähneet paljon, ja kertomuksessa liikutaan niin Pariisissa, Wienissä kuin Tokiossakin. Koriste-esineiden matka kertoo paljon 1800- ja 1900-lukujen Euroopasta. Koska de Waalin suku on juutalaistaustainen, se kertoo paljon myös siitä, millä tavoin rikkaat juutalaissuvut elivät 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tai miten näille ihmisille sitten kävi.

Uskon, että monet ihmiset ovat valinneet Hare with Amber Eyes :in yhdeksi vuoden parhaista kirjoista siksi, että teosta ei malta jättää kesken. Se on helppolukuinen ja läheinen- aivan kuin joku olisi kirjoittanut juuri itselle tosi pitkän kirjeen. de Waalin kertomus imee hyvin mukaansa. Kertomus etenee yksikön ensimmäisessä persoonassa: ”muistan, kuinka isosetäni Iggie kertoi.” Kirjassa on paljon kuvia, niin ihmisistä kuin maalauksistakin. Ammattimaisena keraamikkona de Waal kiinnittää paljon huomiota esineisiin – siihen mitä ne merkitsevät, ja kuinka esineet ottavat tai jättävät ottamatta tilan haltuunsa:

”Kuinka esineitä kosketaan, käytetään ja annetaan ei kiinnosta minua ainoastaan vähän. Se on minun kysymykseni. Olen tehnyt monia, monia tuhansia maljakoita (engl. pots). Olen huono nimissä, takeltelen ja mumisen, mutta olen hyvä maljakoissa. Muistan maljakon painon ja tasapainon, kuinka sen pinta sopii yhteen sen tilavuuden kanssa. Osaan tulkita kuinka reuna joko luo jännitettä tai poistaa sen. Voin tuntea, onko se tehty kiireessä vai hartaudella. Voin tuntea onko sillä lämpöä.”

De Waal on omissa töissään hyvin minimalistinen:

Edmund de Waalin asioita

De Waal esittää, että netsuket ovat esineitä, joihin kaivertajat ovat voineet käyttää valtavasti aikaa. Niitä tulee koskettaa, ne on tarkoitettu kannettavaksi mukana.

Japanilainen netsuke. Kuva Bolton Museum.

Ja millainen de Waalin kuvaaman netsuke-kokoelman matka oikein onkaan! Teos alkaa kokoelman synnystä 1870-luvulla. Tällöin Pariisissa tunnettiin kovaa intoa japanilaisuutta ja Japaniasta tuotuja esineitä kohtaan. Charles Ephrussi, de Waalin isosetä, kuulu taideharrastaja tunsi japonismin jo varhain, ja hän keräsi mittavan kokoelman näitä japanilaisia koriste-esineitä. Kokoelma säilyy samankokoisena koko tarinan ajan: 264 netsukea, eri aineista valmistettuja. Esineet ovat hyvin erimuotoisia. Jänis meripihkaisilla silmillä. Nuori poika samuraimiekan ja kypärän kanssa. Karjuva tiikeri. Hedelmiä. Paljon rottia. Katso linkki.

Netsukejen tarina nivoutuu yhteen Ephrussien sukutarinan kanssa. Ephrussit olivat pankkiirisuku, ja yksi 1900-luvun taitteessa yksi Euroopan rikkaimmista juutalaissuvuista. Se, että suku on nimekäs ja varakas, näkyy hyvin myös de Waalin tarinassa. Kokoelman perustajaa Charles Ephrussia voidaan pitää tärkeänä esikuvana Charles Swannin hahmolle – Marcel Proustin työskenteli muutaman vuoden ajan Ephrussin sihteerinä. Niinpä esimerkiksi silloin, kun de Waal pyrkii etsimään Charles Ephrussin persoonaa hän saattaa siteerata Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen seikkaperäisiä kuvauksia Charles Swannin persoonasta. Charles Ephrussi oli hyvin kiinnostunut taiteesta ja taiteilijoita. de Waal kertoo tarinan Manet’n kuuluisasta parsakimppumaalauksesta:

Charles osti Manet’lta maalauksen parsoista, yhden Manet’n uskomattoman pienistä asetelmista, jotka on maalattu hohtavanvaalealla violetilla tai punaisella tummaa vasten. Nipussa oli kaksiymmentä parsaa, jotka oli sidottu nuoralla yhteen. Manet tahtoi työstä 800 frangia, merkittävän summan, ja Charles, vaikuttuneena, lähetti 1000. Viikkoa myöhemmin Charles vastaanotti pienen kankaan, joka oli signeerattu vain yksinkertaisella kirjaimella, M:llä. Kuvassa oli yksi parsa, joka lojui pöydällä, ja maalauksen mukana tuli viesti: ”Näyttää siltä, että tämä oli pudonnut joukosta.” (75.)

Charles Ephrussin Pariisissa koriste-esineet on sijoitettu salongin kauniiseen vitriiniin, josta vieraat saattavat halutessaan ottaa ne esille ja hypistellä niitä. Mutta muodit kuluvat. Kun japonismin aika alkaa mennä ohitse, Charles ryhtyy raivaamaan salonkiinsa tilaa uusille esineille. Samalla hän päätti lähettää netsuke-kokoelman vitriineineen sukulaiselleen Itävaltaan häälahjana.

Se, miten esineet annetaan eteenpäin on ennen kaikkea tarinan kertomista. Annan tämän sinulle koska rakastan sinua. Tai siksi, koska se annettiin minulle. Koska ostin sen jostain erikoisesta paikasta. Koska sinä voit pitää siitä huolta. Koska se tekee elämäsi vaikeammaksi. Koska se tekee jonkun toisen kateelliseksi. Perinnössä ei ole helppoja tarinoita. Mitä muistetaan ja mitä unohdetaan? (…) Mitä minulle annetaan silloin, kun minulle annetaan nämä japanilaiset esineet? (17.)

Siinä, missä Pariisi oli ollut uudenaikainen ja taiteen täyttämä, on netsuke-esineiden uusi Wienin koti hieman tunkkainen, perinteiden täyttämä ja konservatiivinen. Tästä seuraa, että netsuket ovat oletettavasti tuntuneet hieman vierailta uudessa asunnossa. Vitriini sijoitetaan pois salista, ja sen paikaksi tulee pariskunnan vaimon, Emmyn, pukeutumis- ja kampaustila. Ajan saatossa netsuke-esineistä tulee erityisesti lasten leluja, jotain, jotka lapset saavat ottaa pois vitriineistä leikkiä varten.

”Pukeutumishuoneessa lapset valitsevat suosikkiesineensä ja leikkivät sillä vaaleankellertävällä matolla. Gisela rakasti japanilaista tanssijaa, joka piteli viuhkaa brokadimekkoa vasten, jähmettyneenä kesken askelta. Iggie rakasti sutta, tummaa jäsenten sekamelskaa, heiveröisiä merkkejä sen sivuilla, loistavia silmiä ja ilkeämielistä naurahdusta. Ja hän rakasti risuja, jotka oli sidottu yhteen narulla, ja kerjäläistä, joka oli nukahtanut kerjäyskulhonsa eteen siten, että hänen kalju päänsä oli näkyvissä. Lisäksi oli kuivattuja kaloja, suomuja ja kutistuneita silmiä (…) Oli mahdollista järjestää nämä esineet, norsunluusta ja puusta tehdyt, kaikki neljätoista rottaa yhteen riviin, kolme tiikeriä, kerjäläiset tuonne, lapset, naamiot, kuoret ja eläimet.”

Juutalaisvainot alkavat nousta de Waalin kirjassa esille joskus 1920-luvun kieppeillä. Viimein natsit valtaavat Ephrussien talon Wienin keskustassa. Koska suku on rikas, he oikein aloittavat kaappauksensa sieltä. Viikkokausien ajan he luetteloivat tavaroita, he kirjaavat pedanttisesti ylös kaiken, mitä he repivät talosta irti. Kaiken tämän hävityksen keskellä Ephrussien palvelija, joka on saanut jäädä taloon isäntäväen lähdettyä, kuljettaa netsuket pois talosta yksi esine kerrallaan. Kukaan ei huomaa sitä, suurten antiikki- ja taidekokoelmien keskellä netsuket ovat liian pieniä, että kukaan kiinnittäisi niihin huomiota.

Toisen maailmansodan jälkeen ne ihmiset, jotka perheestä ovat jääneet jäljelle, kerääntyvät jälleen yhteen. Käydessään talossa joku heistä löytää palvelijan, joka antaa perheelle nämä esineet. Kun suvun kaikki muu omaisuus on siroteltu sikin sokin maailmalle, tulee netsukeista harvoja säilyneitä sukuaarteita. Iggie, Emmyn poika, miettii mitä hän tekisi tulevaisuudellaan. Muutamasta eri vaihtoehdoista hän valitsee Japaniin muuttamisen, kenties netsukejen ohjaamana. Samalla hän ottaa koriste-esineet mukaansa ikään kuin onnea tuovina amuletteina, ja uudessa asunnossaan Iggie sijoittaa netsuket vitriiniin esille.

264 netsukea eivät ole ainoastaan takaisin Japanissa, vaan ne ovat myös takaisin esillä salongissa. Iggie asetti ne kolmelle lasiselle hyllylle. Vitriiniin on sijoitettu piileviä lamppuja, joten aamuhämärässä vitriini hohtaa kerman, tuhkan ja norsunluun eri sävyissä. Öisin ne voivat valaista koko huoneen. Täällä netsukeista tulee jälleen kerran japanilaisia. (305.)

de Waalilla on silmää yksityiskohdille. Hän tarttuu hanakasti pieniin yksityiskohtiin ja kuvailee niitä hyvin tarkkaan. Esimerkiksi kuvatessaan Elisabeth Ephrussin ja Rainer Maria Rilken käymää kirjeenvaihtoa de Waal tekee arvauksia siitä, miltä yliopistoa käyvästä itävaltalaistytöstä on tuntunut saada kirje syvästi kunnioittamaltaan mestarilta:

Voi vain kuvitella, mitlä Elisabethista on tuntunut saada häneltä kirje. Kuvittele hänen hieman oikealle kallistuva ja pyöreä käsialansa kirjekuoressa, joka on lähetetty Sveitsistä samalla, kun posti tuodaan palatsin aamiaishuoneeseen, samalla kun isäsi avaa pöydän toisessa päässä Berliinistä lähetettyjä kirjakatalogeja tai kun äitisi istuu toisessa päässä sanomalehden juorupalstan parissa, siskosi ja veljesi riidellessä hiljaisesti. Kuvittele avaavasi kirje ja näkeväsi, että Rilke lähetti sinulle yhden hänen runonsa sarjasta ”Sonetteja Orfeukselle” samalla kun hän lähetti Valéryn runon käännöksen. ”Se on kuin unta. En voi uskoa, että se kuulu minulle”, hän kirjoitti samana iltana työpöytänsä äärestä, josta näki suoraan Ringstrasselle.

Tästä kuvauksesta voi aistia sitä, miten tarkkaan de Waal pyrkii ymmärtämään, millaisen aseman tai arvon erilaiset esineet voivat saada. Millaisen paikan ne ottavat maailmassa, joka on jo valmiiksi hyvin täynnä. Itsestäni tuntuu siltä, että tämä näkökulma on aika harvinainen – aivan kuin de Waalin kiinnostus esineisiin kuultaisi koko kirjoituksen lävitse.

(En ole ihan vielä tottunut siihen, että tänä päivänä kirjoitetuista kirjoista löytyy noin selvät promomateriaalit verkosta!)

Teos on kirjoitettu todella rikkaalla, yksityiskohtia pursuavalla kielellä. Samalla kirjassa de Waal ei pyri ainoastaan selventämään, millä tavoin hänen nyt Lontooseen (ja youtubeen) siirtämänsä kokoelma on vaihtanut omistajia historian saatossa. Sen sijaan de Waal puhuu paljon enemmän siitä, mitä yksittäiset esineet ja asiat ovat kenties tuntuneet tai merkinneet. Hän kuvailee paljon materiaaleja ja värejä, huomioi sen, millä tavalla ihmiset pyrkivät käyttäytymään. ”Wien merkitsee päivälliskutsuja”, hän saattaa aloittaa kuvauksen. Samalla de Waal on yllättävä. Kuten totesin aiemmin, kirja on todella helppolukuinen. Koska tarina soljuu eteenpäin niin hyvin, ei kirjan kerronnallisiin hienouksiin tule välttämättä aluksi kiinnittäneeksi juuri yhtään huomiota. Kuitenkin, kun asiaa alkaa jälkikäteen miettiä, niin ainakin itsestäni tuntui kovasti siltä, että juuri kerrontatapa on se, mikä erottaa de Waalin kertomuksen muista. Se opettaa paljon siitä, millä tavoin yksittäiset kohtaukset ja henkilöasetelmat voidaan purkaa vetoavaksi tarinaksi.

Seurapiirien salaisuus – Pari huomiota Dostojevskin Idiootista

Seurapiirien salaisuus – Pari huomiota Dostojevskin Idiootista

Innostuin vasta nappaamaan käsiini teoksen, joka on ollut itselläni iät ja ajat klassikoiden  ”kirjoja joita pitäisi lukea” -listalla. Tämä kirja oli Dostojevskin Idiootti. Innostuin kirjasta sen jälkeen, kun näin siitä Kansallisteatterin näytelmäversion: dramatisointi herätti muutamia kysymyksiä, joihin en osannut itse vastata. Ensinnäkin ja ennen kaikkea: millainen ihminen ruhtinas Myskin on? Millä tavalla se on erilainen kuin muut? Entä, jos se ei olekaan idiootti vaan paljon viisaampi kuin muut? Entä millainen ihminen on Nastasja Filippovna, se nainen jota kaikki enemmän tai vähemmän palvoo?

Kirjan luettuani sain toki näihin kysymyksiin muutamia vastauksia. Sen avulla jonkinlaisen mielikuvan siitä, millainen ihminen ruhtinas on, ja millaiset ovat ne piirit ja ihmiset, joiden parissa Idiootin maailmassa liikutaan. Samanaikaisesti, ja hieman harmillisesti, Idiootti ei ollut ihan täysin omaan makuuni. Teoksen kristilliset tematiikat eivät puhutelleet mua sillä tavoin, kun niiden olisi varmaankin pitänyt. Se ei toki ole sinänsä yllättävää. Dostojevskin harras kristillisyys sadan vuoden takaisella Venäjänmaalla on jotain, mihin on vaikea päästä kiinni tämän päivän suht sekulaarissa Suomessa.

Vuosien varrella Idiootista on kirjoitettu sen verran monta tulkintaa, ettei mun ole mitään järkeä yrittää tehdä jonkinlaista kattavaa kuvausta siihen, mistä kirjassa on kyse. Sen sijaan ajattelin listata, mitä itse sain Idiootista.

Mennään itse asiaan.

1) Millainen ihminen Myskin on?

Klassinen kuvaus ensin: teoksen alussa ruhtinas Lev Nikolajevitš Myskin palaa Sveitsistä. Siellä se on ollut pitkään hoitolaitoksessa, jossa sitä on yritetty parannettu epilepsiasta.Myskin ei tunne Pietarista juurikaan ihmisiä, ja mutta nyt hän on menossa tapaamaan kaukaista sukulaistaan Jelizaveta Prokofjevnaa. Junassa Myskin törmää nuoreen, hieman kiivassieluiseen Parfen Rogožiniin, joka hehkuttaa Nastasja Filippovnan ihanuutta ja näyttää Myskinille tämän valokuvan.

Pietarilaiset seurapiirit eivät ota kovinkaan vakavasti ruhtinas Myskiniä. Myskin herättää heissä lähinnä kummastusta. Myskin puhuu eri tavalla kuin muut, kummallisen rehellisesti ja suoraan. Myskin ei välitä asemasta, vaan se puhuu samalla tavoin kaikille säätyyn tai asemaan katsomatta. (Näiden syiden vuoksi Myskinissä on paljon samaa Kristuksen hahmon kanssa.)

– Kertokaa kuolemanrangaistuksesta, Adelaida keskeytti.
– En minua nyt haluttaisi . . . ruhtinas sanoi hämmentyneenä ja näytti synkistyvän.
– Ette varmaan halua hämmentää meidän mieltämme, Aglaja pisteli.
– Ei, vaan sen vuoksi että olen äsken kertonut tuosta kuolemanrangaistuksesta.
– Kenelle kerroitte?
– Teidän kamaripalvelijallenne kun odotin . . .
– Kenelle heistä? kuului joka suunnalta.
– Sille, joka istuu eteisessä, sellainen harmaatukkainen, punertavakasvoinen; minä istuin eteisessä ja odottelin pääsyä Ivan Fedorovitšin puheille.
– Tuohan on kummallista, kenraalitar huomautti.
– Ruhtinas on demokraatti, Aglaja tokaisi. (87-88)

2) Mikä Nastasja Filippovnassa viehättää kaikkia?

Nastasja Filippovnan hahmo on klassinen femme fatale: hahmo, joka syöksee miehet tuhoon säilyttäen samalla hyvin ulkoisen olemuksensa hyvin viileänä. Ihmissuhdesotkuja riittää. Totski, mies joka on aiemmin elättänyt Nastasjaa, on luvannut Ganjalle (Gavrila Ivolgin) rahaa siitä, että tämä menisi naisen kanssa naimisiin. Rogozin on sen verran rakastunut Nastasja Filippovnaan, että vaatii naisen syntymäpäiväjuhlilla päätöstä siitä, kenen kanssa tämä menee naimisiin. Myös ruhtinas laittaa lusikkansa soppaan ja ilmoittaa, että hän on saamassa ison perinnön ja että hänkin tahtoisi naisen omakseen.

Näistä vaihtoehdoista – ja ruhtinaan yllätyspaljastuksesta huolimatta – Nastasja Filippovna ilmoittaa, että hän menee naimisiin Rogozin kanssa. Ruhtinas ihmettelee – mielestäni ihan täysin järkevästi – sitä, minkä Filippovna on lähdössä Rogozinin matkaan. ”Minä pidän teitä kunniallisena naisena, Nastasja Filippovna, en rogozinilaisena”, ruhtinas sanoo. Mutta Filippovna ei lähde mukaan ruhtinaan taivutteluun. ”Minäkö turmelisin tuollaisen pienokaisen?” hän ihmettelee. Mua viehätti tämä asetelma: ruhtinasta pidetään niin naiivina tai yksinkertaisena, että häntä ei edes tahdota ottaa mukaan siihen peliin jota pelataan.

3. Mistä maaseudulla puhuttiin?

Ensimmäinen osa päättyy siihen, että Nastasja Filippovna lähtee Rogozinin matkaan. Toisen osan alussa ruhtinas lähtee hoitelemaan perintöihin liittyviä asioita. Myskiniä huijataan sumeilematta, ja tämän vuoksi hänen perintönsä määrä pienenee ja pienenee. Toisen osan kertomus sijoittuukin maaseudulle jonkin ajan päähän. Ruhtinas on nyt kiinteämmin seurapiirien jäsen, ja häntä Jepantšinin perheessä häntä yritetään jopa naittaa Aglajalle. Mutta ruhtinaan luonteen armaamattomuudet alkavat tulla paremmin esille, hän alkaa oirehtia, ja tärkeillä seurapiiri-illallisilla hän ei osaa ottaa sitä asemaa, joka hänen tulisi ottaa Aglajan puolisona. Aglaja on varoittanut ruhtinasta etukäteen, että jos jotain, hän ei saa särkeä huoneen kallisarvoista maljakkoa. Ja miten käy:

”Viimeisten sanojensa aikana hän äkkiä nousi paikaltaan, heilautti varomattomasti kättään ja liikautti olkapäätään… samassa kajahti yhteinen kirkaisu! Majakko huojahti, ensiksi kuin epätietoisena pudotako jonkin ukon päähän, mutta kallistui sitten päinvastaiselle puolelle, mistä saksalainen runoniekka ehti ajoissa hypätä syrjään, ja sitten se rojahti lattialle. Jymähdys, huutoa, kallisarvoisia sirpaleita matolla, säikähdys, hämmästys – voi, miltä ruhtinaasta sillä hetkellä tuntui, sitä on vaikea ja miltei tarpeetonta kuvatakaan! Mutta emme voi olla mainitsematta eräästä kummallisesta tunteesta, mikä hämmästytti ruhtinasta nimenomaan sinä silmänräpäyksenä ja kohosi äkkiä selvänä kaikkien muiden sekavien aistimusten joukosta. Ei häntä hämmästyttänyt häpeä, ei skandaali, eikä pelko, ei se että kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, vaan se, että ennustus oli käynyt toteen!” (782.)

Maaseudulla kamppaillaan paljon eksistentialististen ongelmien kanssa.Ruhtinasta yritetään huijata raha-asioissa taas kerran, parantumattomasti sairas Ippolit pitää myrskyistä monologia. Omasta mielestäni nämä kohtaukset olivat hieman tosistaan erillisiä: tarinaa ei kuljeteta tässä osassa niinkään kokonaisuutena kuin pääosin erilaisia teemoja erittelemällä.

4. Entä loppuratkaisu?

Lopussa Rogožin – joka aiemmin on yrittänyt murhata myös ruhtinas Myskinin –  puukottaa Nastasja Filippovnan kuoliaaksi. Ruhtinas ja Rogožin katsovat molemmat Filippovnan ruumista ja sekoavat omilla tavoillaan:

Kun ovi sitten monen, monen tunnin kuluttua avattiin ja sisään tuli ihmisiä, he tapasivat murhaajan täysin tajuttomassa tilassa ja kovassa kuumeessa. Ruthinas istui hänen vierellään vuoteella liikkumattomana, ja aina kun sairas alkoi huutaa tai hourailla, hän kiiruhti sivelemään vapisevalla kädellään hiljaa hänen hiuksiaan ja poskiaan kuin olisi hyväillyt ja viihdyttänyt häntä. Mutta ruhtinas ei ymmärtänyt enää mitään, mitä häneltä kysyttiin, ei tuntenut sisälle tulleita, hänen ympärillään tunkeilevia ihmisiä. Jos itse Schneider olisi nyt tullut Sveitsistä katsomaan entistä oppilastaan ja potilastaan, niin hänkin muistettuaan millaisessa tilassa ruhtinas oli ollut joskus ensimmäisen hoitovuotensa aikana Sveitsissä, olisi nyt huitaissut vain kädellään ja sanonut samoin kuin silloin: ”Idiootti!”

Nastasja Filippovnan kuolema ei tule kerronnassa sinänsä yllätyksenä. Myskin aavistaa jo alussa, että Rogozinin seura ei tule tekemään naiselle hyvää. Että se maailma, mitä Rogozin edustaa, on kiivas ja vaarallinen. Tämän vuoksi murhan sen voidaankin nähdä muodostavan Nastasja Filippovnan tarinalle loogisen, traagisen päätöspisteen. (Ja, kuten niin usein kirjallisuudessa, taas kerran nainen tulee uhratuksi kerronnallisuuden alttarilla.)


Kuten kuuluu, klassikkokirjasta on tehty myös eeppinen tv-draamaversio.
… ja ihana Germinal (Zola: osa 2)

… ja ihana Germinal (Zola: osa 2)

Vuonna 1993 Germinal työstettiin suuren mittakaavan elokuvaksi, jossa pääosaa näytteli itse Gerard Depardieu.


Germinal kertoo miehestä, joka vaeltaa kylmällä pimeällä tiellä, vailla suojaa ja ruokaa. Hän näkee kaivoksen, menee sinne, kohtaa kymmeniä vaitonaisia ihmisiä. ”Onko töitä”, mies kysyy. Työläiset epäröivät, mutta ottavat miehen yöksi suojaan ja löytävät jotain. Mies, Etienne Lantier, tutustuu hitaasti kaivoksella oloon ja sen arkeen. Kaivos on julma, siellä ihmiset työskentelevät pitkiä päiviä aamusta iltamyöhään. Eivät saa tarpeeksi rahaa, eivät edes sen vertaa että saisivat ruokittua perheen. Kaikki jotka kaivoskaupungissa voivat, menevät kaivokseen, miehet, naiset ja kitukasvuiset lapset jotka eivät koskaan kasva kunnolla vahvoiksi. Pitkään töissä olleet köhivät mustaa limaa. Aina silloin tällöin sattuu onnettomuus: kaasuvuoto, kuorma, joka putoaa. Aluksi surraan, sitten jatketaan vaiteliasta elämää.

”Häkissä, jossa Etienne nousi sulloutuneena siihen neljän muun työläisen kanssa, hän teki päätöksen, että aloittaisi jälleen vaelluksensa. Yhtä hyvin saattoi kuolla heti nälkään kuin laskeutua takaisin tämän helvetin pohjalle, jossa ei ansaitsisi edes jokapäiväistä leipäänsä.”

Kaivoksessa Etienne kohtaa kuitenkin muutamia ystävällisiä ihmisiä, jotka saavat hänet pyörtämään päätöksensä: hän jää kaivokseen. Tarinaa seurataan kahdesta eri paikasta. Ensimmäinen näistä on kaivos ja sen vierellä kököttävä kaivoskaupunki. Zolan tarinan keskiössä on Maheun perhe. Perheessä on seitsemän lasta ja isoisä, kaikki jotka voivat suinkin olla kaivoksella ovat siellä.

Samanaikaisesti toisaalla: Zola piirtää kuvan muutamasta perheestä, jotka omistavat kaivoksen. Heidän elämänsä on hyvin erilaista – esittely alkaa provosoivalla kuvauksella, jossa Grégoiren perheessä leivotaan briossia. Grégoiren perheessä palvotaan ainutta tytärtä C+cileä, ”mennäänkö katsomaan nukkuvaa pienokaista”, isä kysyy. ”Voi pikku kultaista! Mennään!”

Germinalissa korostetaan yllättävän paljon sitä, millä tavoin eri ihmiset suhtautuvat ruokaan. Zolalle ruoka tai ruuan puute tuntuvat olevan tässä kirjassa aina joko yltäkylläisyyden tai pulan merkki. ”He istuutuivat vihdoin pöytään, suklaa höyrysi kupeissa, hyvän aikaa ei puhuttu muusta kuin brioshista. Mélanie ja Honorine viipyivät sisällä, he tekivät tarkoin selkoa paistamisesta katsellen, kuinka herrasväki lihavin huulin ahmi itsensä täyteen herkullista leipää, ja antoivat toistuvasti ymmärtää, että oli ilo leipoa herkkuja, kun näki, millä nautinnolla herrasväki niitä söi.” (96.)

Tämän maiseman keskelle saapuu sitten Maheun vaimo, joka on tullut kerjäämään rahaa ruokaan:

”Ruokasaliin päästyään seisoivat äiti ja hänen pienokaisensa kuin paikoilleen naulittuina, äkillisen lämmön pökerryttäminä. He olivat myös hyvin hämillään nojatuoleissaan lekottelevien vanhan herran ja rouvan katseista.”

Tämän päivän perspektiivistä kaivokset ja kaivostyöläisten asiat ovat olleet jonkin verran esillä: ainakin Chilen mainareiden tai epäonnisen Uuden Seelannin kaivosonnettomuuden jälkeen maailman tietoisuuteen lienee tullut aika selväski, että kaivostoiminnassa eivät asiat ole maailmanlaajuisesti kovin hyvin. Ja, vaikka Euroopan työläisten elinolosuhteet ovatkin paremmat kuin 1800- luvulla, vastaavia kauheita työolosuhteita kyllä riittää maailmassa.

Zola puhuu Germinalissa näiden luokkien välisistä eroavaisuuksista. Grégoiren perhe pitäytyy asemassaan ajatellen samalla, että he toimivat hyvin, sillä he antavat almuja köyhille. (Myöhemmin, kun aletaan puhua kaivostyöläisten palkkojen korottamisesta ääni muuttuu kellossa, rakenteellisia seikkoja he eivät ole todellakaan muuttamassa.) Nämä laupeuden teot tuntuvatkinvain keinoilta ostaa hyvää omatuntoa:

”Grégoire ’in puolisot olivat määränneet Cécilen almujensa jakajaksi. Se kuului heidän käsityksensä mukaan hyvään kasvatukseen. Oli oltava armelias. He sanoivat toisilleen, että heidän talonsa oli hyvän jumalan talo. Muutoin he imartelivat itseään sillä, että harjoittivat armeliaisuutta järkevästi, alituisesti tuntien pelkoa, että heitä vedettäisiin nenästä ja että he kenties edistivät pahetta. Niinpä he eivät antaneet rahaa, eivät koskaan! Ei kymmentä eikä kahtakaan souta, koska oli tunnettu tosiseikka, että niinpian kuin joku köyhä sai lantin, hän meni ja joi sen. Heidän almunsa olivat siis aina tavaraa, erikoisesti lämpimiä vaatteita, joita talvella jaettiin köyhänkansan lapsille.” (110.)

(Se ken tahtoo, voi nähdä tässä kummia yhtymäkohtia ulkomaanavun ”osta kylään vuohi” -tyylisten esinelahjojen kanssa.)

Kurjuutta: jakautunut kaupunki. Niukat päivät toistuvat yksi toisensa jälkeen. Mutta sitten tapahtuu jotain: Etienne kiinnostua sosialismista. Kun palkkoja ollaan taas kerran laskemassa, hän saa taivuteltua kaivosmiehet mukaan protestiinsa. Alkaa lakko, lakko joka vain pitkittyy pitkittymistään. Germinalissa kuvataankin paljon lakkoa kaupungissa, mielialan nousuja ja laskuja. Zola piirtää kuvan ihmisistä, joita loukattu niin paljon, että he ovat valmiita taistelemaan viimeiseen asti. Vaikka se merkitsisi kuolemaa. Hyvin kuvaava tästä on rouva Maheun raivokas puhe:

”Kun ajattelen, että oma ukkoni, hänen isänsä ja hänen isoisänsä, koko pitkä rivi taaksepäin, on kokenut samaa mitä me nyt koemme, ja että meidän lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat samaan kurimukseen, olen tulla hulluksi ja valmis tarttumaan veitseen. Emme tehneet riittävästi tuona päivänä äsken. Meidän olisi pitänyt tasoittaa Montsou maan tasalle, aina viimeiseen tiiliskiveen saakka. Ja tiedätkö mitä? Kadun vain yhtä asiaa, nimittäin sitä, etten antanut ukon kuristaa Piolaine’in neitiä. Ei kukaan estä nälkää kuristamasta kuoliaaksi minun pienokaisiani!” (2. osa, 151.)

Germinalista löytyy valtavasti yhtymäpintoja nykyhetken kanssa. Lähdetään lakosta ja lakkoilusta: Pari viikkoa sitten lehdissä uutisoitiin pakolaisista, jotka olivat olleet Kreikassa nälkälakossa jo viikkoja. ”Jo 41 päivää olen ollut ilman ruokaa ja viime keskiviikosta alkaen olen kieltäytynyt vedestä (…) Jatkamme lakkoamme kunnes meidän asema hyväksytään tai kuolemme”, Elktif Belaid kommentoi  Guardian Weeklyn etusivulla. Sittemmin Kreikan hallitus hyväksyi lakkoon ryhtyneiden henkilöiden vaatimukset, mutta ajatus on sama: köyhällä ei ole mitään menetettävänä.

Pakolaisten nälkälakossa on jotain hyvin samankaltaista kuin Zolan esittämässä kuvauksessa lakkoon ryhtyvästä kaupungista. Germinalissakin kuvataan viimeistä hätähuutoa ja heikossa asemassa olevien ihmisten viimeistä keinoa kamppailla  järjestelmän suuria vääryyksiä vastaan. Se on hyvin ajankohtainen kuva: se on tullut tutuksi tämän vuoden alussa Pohjois-Afrikassa kaikkien niiden ihmisten myötä, jotka ovat sytyttäneet itsensä tuleen. (Toisaalta taas Japanin onnettomuuden yhteydessä uutisoitiin juuri päinvastoin: vaikka ihmisiä koetellaankin, he ottavat kaiken vastaan hyvin rauhallisesti.)

Samanaikaisesti Germinal on kuitenkin tarina myös ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista. Vaikka kaivos ja kaivoksella työskentely liikuttaakin ihmisiä, ei se ole kuitenkaan ainoa voima. Etienne jää kaivokselle, koska Catherinen läheisyys kannustaa häntä siihen. Niinpä ihmiset toimivatkin Zolan kirjassa paljon tunteidensa pohjalta: pohtien, pitävätkö he toisistaan tai eivät, inhoavatko he jotain ihmistä niin paljon, että tahtovat järjestää hänet kiipeliin. Pidän todella paljon tästä Zolan tavasta kuljettaa kertomusta – kertomusta eivät kuljeta eteenpäin vain jotkin suuret voimat (kuten vaikkapa sosialismi) vaan myös ihmisten omat tunteet ja olemukset. Tämän vuoksi Zolan ihmiset kuulostivat itselleni aivan oikeilta ihmisiltä, eivät joidenkin poliittisten ajatusten manifestaatioilta, mitä  mitä joskus tapahtuu poliittisesti latautuneissa tarinoissa.

Tiivistäen siis: Germinal oli mulle yksi niitä kirjoja, jotka imaisivat ihan täysillä mukaansa. Muutaman kymmenen sivun kahlailun jälkeen aika alkaa vain kulua, kirjaa ei malta laskea hyppysistään. On naurettavaa, ettei kirjasta ole julkaistu uusia suomalaisia painoksia moneen kymmeneen vuoteen, mun löytämäni painos oli Kansankulttuuri oy:n julkaisema kappale vuodelta 1958.

Ihana Zola ja Rougon-Macquart

Ihana Zola ja Rougon-Macquart

Olen ottanut tänä vuonna tavoitteekseni, että yrittäisin lukea Émile Zolan Les Rougon-Macquart -teossarjan elämäni aikana.  Projekti sai alkunsa luettuani Zolan Germinalista, sillä se on mielestäni yksi koskettavimmista ja kauneimmista teoksista, joita olen elämäni aikana lukenut. Vuosien saatossa Zolan sarja on päässyt aika hyvin unohtumaan Suomessa, ja ajattelin siksi kartoittaa hieman sitä, mistä Rougon-Macquartissa on kyse.

Mikä Rougon-Macquart?

Emile Zola kirjoitti teossarjansa pyrkien kuvaamaan ihmisten elämää ja elinolosuhteita  toisen keisarikunnan ajan Ranskassa. Tämä Zolan projekti on henkisesti hyvin samankaltainen kuin Balzacin ajatus Inhimillisestä komediasta: molemmissa teossarjoissa pyritään kuvaamaan kattavasti Ranskanmaata ja ranskalaisia niin maalla kuin kaupungissakin. Balzac suunnitteli Inhimillistä komediasta hyvin laajaa – vaikka teossarja ei valmistunutkaan siinä laajuudessa, missä Balzac suunnitteli, ehti hän kuitenkin hyvin pitkälle: Balzacin sisältyy 95 valmista teosta. Inhimilliseen komediaan verrattuna Zolan projekti oli huomattavan paljon vaatimattomampi, ja hän ehtikin saada elämänsä aikana valmiiksi kaksikymmenosaisen teossarjansa.

Zolan ajatus Rougon-Macquartissa on kuvata yhden suvun vaiheita. Romaanisarjan varhaiset osat sijoittuvat 1700-luvun lopulle. Tarina saa alkunsa Adelaïde Fouquesta, joka menee naimisiin Rougonin kanssa ja saa lapsen, Pierre Rougonin. Adelaïdella on kuitenkin myös rakastaja, salakuljettajana toimiva Macquart, ja he saavat yhdessä kaksi lasta.  Tästä jaottelusta syntyy kolme erillistä Rougon-Macquartin sukulinjaa.

Zola uskoo kirjoituksissaan paljolti siihen, että ihmisten elinolosuhteita määrää merkittävästi se, millaiseen yhteiskuntaan he syntyvät. Niinpä Rougonin jälkeläiset päätyvät yläluokan jäseniksi tai koulutetuiksi henkilöiksi. Sitä vastoin Macquartin jälkeläiset päätyvät yhteiskunnan alaluokkiin, ja heistä tulee esimerkiksi tehdastyöläisiä, maanviljelijöitä tai sotilaita. Kolmannet jälkeläiset, Mouret’n suku, päätyy puolestaan keskiluokkaiseen asemaan.

Niiden muutaman osan perusteella, joita olen sarjaa tähän mennessä lukenut, väittäisin, että oheisesta jaottelusta seuraa se, että Zola voi tehdä yhteiskunnallisesti hyvinkin kantaaottavaa ja kriittistä kirjoitusta. Yhteiskuntaluokat ja yhteiskunnalliset asemat ovat Zolan teoksissa hyvin läsnä. Hän piirtää kuvan, jossa jokaisella henkilöllä on omat ongelmansa, mutta nämä ongelmat ovat eri ihmisillä hyvin erilaisia. Hyvä esimerkki löytyy vaikkapa Naisten paratiisin alusta.  Teoksessa kuvataan uutta pariisilaista ostoskeskusta 1800-luvun lopussa. Romaani alkaa kuvauksella siitä, kuinka pienissä yrityksissä on hiljaista ja homeista samanaikaisesti, kun viereisen ostoskeskuksen ovi käy kovaan tahtiin. Kun näitä kaupanomistajia kuvataan, tuodaan hyvin selvästi esille, että heidän murheensa on juuri se kauppakeskus, joka loistaa toisella puolen tietä, se, jonka silkkikankailla verhottuja ikkunoita katsotaan salaa yön pimeinä tunteina. Sen jälkeen, kun kerronta kerronta siirtyy ostoskeskuksen omistajaan, esittää Zola, että hänellä on hyvin erilaiset murheet. Hän murehtii seurapiiriasioita, viime iltana tapaamiaan ihmisiä samalla kun hän kiertelee ostoskeskuksen osastolta toiselle.  Yhdessä lauseessa hän saattaa sanoa, että lasketaan silkkikankaiden hintoja vielä hieman, mutta tämä omistaja ei murehdi tai ajattele asiaa yhtään samalla teholla ja määrällä kuin pienet kauppiaat tien toisella puolella.

Mielestäni tämä Zolan tekemä huomio ja kerrontatapa on psykologisesti hyvin osuva: ihmiset harvoin ajattelevat samoja asioita yhtä paljon. Kaivoksen omistajan murheet ovat aivan jotain muuta kuin kaivoksen huonot työolot. Mielestäni tuntuu siltä, että tämä piirre tunnutaan unohdetaan joskus poliittisesti latautuneessa kirjoituksessa: on hyvin houkuttelevaa kuvitella, että ihmiset olisivat aktiivisesti pahoja. Silti käytännössä kyse lienee useammin kuitenkin vain passiivisuudesta ja siitä, että ihmiset keskittävät huomionsa muihin asioihin.

Miten teossarja pitäisi lukea?

Zolan teossarjan kirjat toimivat hyvin yksittäin luettuna, sillä lähes jokaisessa seikkailevat eri hahmot. Itse alotin sarjan lukemisen Nanasta, eikä tuntunut lainkaan, että teoksesta puuttuisi jotain siksi, etten tuntenut Rougon-Macquartin sukulinjaa. (Saattaa olla, että sukulinjassakin on kyse paljolti retorisesta keinosta: yksittäisissä teoksissa kerrotaan yksi tarina, mutta tuntuu, että teoskokonaisuudesta syntyy jokin uusi tarina, jonka yksiköitä yhdet teokset ovat.)

Jos haluaa lukea teossarjan oikeassa järjestyksessä, ei kronologisuus ole siihen välttämättä paras tapa. Zola itse ehdotti, että kirjat luettaisiin seuraavassa järjestyksessä:

  1. La Fortune des Rougon (1871)
  2. Son Excellence Eugène Rougon (1876)
  3. La Curée (1871-2)
  4. L’Argent (1891)
  5. Le Rêve (1888)
  6. La Conquête de Plassans (1874)
  7. Pot-Bouille (1882)
  8. Au Bonheur des Dames (1883)
  9. La Faute de l’Abbé Mouret (1875)
  10. Une Page d’amour (1878)
  11. Le Ventre de Paris (1873)
  12. La Joie de vivre (1884)
  13. L’Assommoir (1877)
  14. L’Œuvre (1886)
  15. La Bête humaine (1890)
  16. Germinal (1885)
  17. Nana (1880)
  18. La Terre (1887)
  19. La Débâcle (1892)
  20. Le Docteur Pascal (1893)

Käytännössä asia ei kuitenkaan ole näin helppo. Nopean Helmet-kierroksen perusteella näyttäisi siltä, että Zolan sarjaa on suomennettu vain kolmen teoksen verran: nämä teokset ovat Nana, Germinal ja tänä vuonna uusintapainoksen saanut Naisten paratiisi (Au Bonheur des Dames). Germinalistakaan ei ole julkaistu uutta painosta muutamaan vuosikymmeneen. Niinpä, kun etsiskelin teosta muutama kuukausi takaperin kirjastoista, sain lopulta onneksi käsiini Pasilan kirjavaraston kappaleen.

Tämä kartoitus osoittanee, että Zolan kirjat eivät ole tällä hetkellä Suomessa todellakaan suuressa suosiossa. Teossarjaa on suomennettu naurettavan huonosti. Naisten paratiisi lienee ainoa, jota on mahdollista löytää normaaleista kirjakaupoista. Mielestäni tämä on hyvin harmillista. Saattaa olla, että Zolan naturalismi ja ajoittainen paatoksellisuus ei vastaa nykyisiä esteettisiä ihanteita, mutta toisaalta, yksinkertaisen kerrontatavan ja kohtausten maalauksellisuuden vuoksi kirjat ovat kuitenkin todella viihteellisiä ja helppolukuisia. Valitettavasti käännösten puutteen vuoksi kestänee kuitenkin vielä tovi, ennen kuin pääsen tavoitteeseeni lukea Rougon-Macquart kokonaisuudessaan – toisaalta, ehkä se antaa hyvän syyn opiskella ranskaa. Mene ja tiedä.